Saako sairaanhoitaja tuntea ja ajatella työssään?

Yhteisöllisyys tulisi paremmin oivaltaa työyhteisön voimavarana. Yksilön läpikäymät inhimilliset kehitysprosessit näkyvät hoitoyhteisöjen ryhmädynamiikassa. Arvostetaanko ja tunnistetaanko näitä prosesseja? Osataanko niitä hyödyntää, niin että prosessien tutkiminen palvelisi sairaanhoitajan ja koko työyhteisön kehittymistä? Sairaanhoitajan toimintaympäristö on jatkuvassa muutoksessa. Hoitotyö on monialaistunut ja siitä on tullut yhä vaativampaa ja vastuullisempaa. Ammattikorkeakoulututkinto ja ammatillinen täydennyskoulutus antavat sairaanhoitajille hyvät teoreettiset valmiudet toimia ammatissaan. Sairaanhoitaja on kuitenkin myös tunteva, kokeva ja ajatteleva, yhteisön jäsenyydessä uusiutuva ammatti-ihminen.

Nykyaikaisen yhteisötutkimuksen näkökulmana on oletus, että yhteisöjen synty perustuu merkityksen ja identiteetin etsimiseen. Yhteisöllisyydestä haetaan merkitystä elämälle. Yhteisöt rakentuvat yhteisen idean ja kokemuksen ympärille. Näillä on tärkeä merkitys yksilön identiteetille. Identiteetin rakentamiseen ja uusiutumiseen tarvitaan kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta Tällöin jo perustehtäväsuuntautunut yhdessäolo ja yhteinen toiminta voivat luoda yhteenkuuluvuuden ja yhteisymmärryksen tunnetta ja antaa elämälle merkityksen ja tapaamiselle identiteettiä palvelevan sisällön.

Tälle ajalle ovat ominaisia hoito-organisaatioiden nopeatempoiset ja monimuotoiset muutosprosessit. Yksittäinen sairaanhoitaja joutuu muutosprosessien keskellä lujille. Hän ei voi enää tuudittautua ajatukseen, että hänen työskentelynsä sujuisi entiseen tuttuun, turvalliseen ja ennakoituun tapaan. Nyt hoitotyö ja sen päätöksentekoprosessit perustuvat yhä enemmän tutkittuun ja käytännön kokemuksen tuomaan tietoon.

Yhteisöllisyyden kaipuu

On täysin inhimillistä, että muutosprosessit herättävät sairaanhoitajassa ahdistusta. Ahdistus tuo esille tiedostamattoman ja jäsentymättömän kaipuun johonkin, jota on vaikea määritellä. Se on kaipuuta yhteisöllisyyteen.

Joka kerta tullessaan työvuoroonsa, sairaanhoitaja joutuu kohtaamaan uusia tilanteita, työtoverit ja potilaat voivat esimerkiksi vaihtua jatkuvasti. Sairaanhoitaja joutuu koko ajan tekemään identiteettiään koskevia valintoja ja tarkastuksia. Oleellista on, että hän joutuu tekemään nuo valinnat yksin, sillä kukaan ei voi ajatella hänen puolestaan eikä juuri osaa vastata hänen kysymyksiinsä.

Sairaanhoitajan on löydettävä identiteettinsä jokaisessa työvuorossa ja tilanteessa aina uudelleen. Hänen on löydettävä itsestään sellaiset puolet, joiden avulla hän pääsee yhteyteen toisten kanssa. Liiallinen erilaisuus persoonana tai ammattiroolissa voi eristää yhteisöstä, ja sairaanhoitaja voi kokea yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteita. Tällöin on luonnollista tuntea itsensä poikkeavaksi ja ulkopuoliseksi. Selvitäkseen tästä tunteesta on inhimillistä, että ihminen pakenee sietämätöntä olotilaa omaksumalla itselleen vieraan, esimerkiksi miellyttäjän roolin. Näin toimimalla kielteiset tunteet patoutuvat. Tunteet voivat sitten purkautua esimerkiksi itsetuhoisella tavalla, psykosomaattisena oirehdintana tai uupumuksena.

Kokemusten jakamisen voima

Sairaanhoitajan voimaantuminen lisääntyy hänen tavatessaan kollegoitaan tai muita eri ammateissa toimivia ihmisiä, joilla on samankaltaisia huolia ja ilon aiheita. Keskeistä on, että hän saa jakaa tunteitaan ja ajatuksiaan ja saa rohkaisua tai rakentavaa kritiikkiä.

Yhteisten kysymysten löytäminen ilahduttaa, yhdistää ja vahvistaa yhteisöä ja sen jäseniä. Tällöin yksinäisyyden tunne hellittää. Tämä edellyttää, että sairaanhoitaja on kohdannut omat avuttomuuden ja tarvitsevuuden tunteensa. Tällöin hänestä tulee armeliaampi itseään ja muita kohtaan. Hänellä on kokemus siitä, että hän on riittävän hyvä sairaanhoitaja vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Vahvuuteen sairastunut sairaanhoitaja on kohtuuttoman ankara itselleen, työtovereilleen ja potilaille. Tämä tuottaa hänelle yhteisössä irrallisuuden, yksinäisyyden sekä tarkoituksettomuuden tunteita. Elämästä tulee suorittamista hampaat irvessä. Leikkimielisyys ja huumori katoavat ja ihmisen uusiutumisprosessi pysähtyy. Rutiinit alkavat hallita arkea ja sairaanhoitajasta tulee yksilösuorittaja. Vahvuuteen sairastuneen sairaanhoitajan läheisyydessä myös muidenkin henkinen kehitys pysähtyy. Kehitykseen tarvittava henkinen tila, vuorovaikutteisuus ja ajatusten prosessointi vähenee tai loppuu kokonaan.

Ammatti-identiteetin uusiutuminen

Sairaanhoitajan ammatti-identiteetti rakentuu hänen ja ympäröivän yhteiskunnan sekä organisaation ja koko hoitoyhteisön vuorovaikutteisissa suhteissa. Näissä sisäisen ja ulkoisen maailman kohtaamisissa syntyy usein ristiriitoja. Näitä ristiriitoja kukin yrittää ratkaista parhaan kykynsä mukaan.

Sisäinen muuttuminen on pitkä vaivalloinen prosessi, joka tapahtuu suurelta osin tiedostamattomasti. Usein muuttumista sävyttää melankolia, mietiskely ja itsensä tutkiminen. Elämän sisäisille merkityksille voi löytyä odottamatta uusia näköaloja ja ne voivat tulla toisella tavalla merkitykselliseksi. Menneisyys ja nykyisyys voivat avautua uudella tavalla, ymmärrys voi lisääntyä ja ihminen saattaa lähteä etsimään uudestaan merkitystä elämälleen. Esimerkiksi työpaikan vaihdos, opiskelun aloittaminen, vuorotteluvapaan suunnittelu tai halu kehittää omaa työnsisältöä ovat tyypillisiä sisäisen muutosvaiheen seurauksia.

Muutoksen hetket vahvistavat minuuden ja subjektina olemisen kokemusta. Tämän seurauksena toiminnassa vahvistuvat sekä vastavuoroisuuden että rakkauden tunteet itseä ja toisia kohtaan. Oma rajallisuuden kokemus tulee tietoiseksi samalla, kun mielen näkymät avartuvat ja syvenevät. (Siltala 2003.)

Perustehtävään suuntautuminen

Selkiytynyt ammatti-identiteetti antaa sairaanhoitajalle valmiuden olla riittävän vahva hallitsemaan omaa sisäistä ja ulkoista todellisuuttaan ja tässä ja nyt -tilannetta. Tällöin hän kykenee vaikeissakin tilanteissa pysymään suuntautuneena perustehtäväänsä eikä menetä toiminta- ja ajattelukykyään. Tämä perustuu siihen, että hän kykenee ymmärtämään potilaiden, kollegojen ja työryhmänsä käyttäytymistä sekä auttamaan heitä sisäisistä fantasioista takaisin ulkoisten todellisuuksien yhteyteen. Sairaanhoitaja, jolla on selkiytynyt ammatti-identiteetti auttaa muitakin löytämään paitsi perustehtäväsuuntautuneisuutensa myös oman roolinsa, asemansa ja paikkansa yhteisössä. Kollegoille ja potilaille muodostuu näissä tilanteissa läsnäolon kokemus. Läsnäolon kokemuksesta välittyy yhteisölle ja sen jäsenille turvallisuuden tunne. (Kartano 2006.)

Sairaanhoitajalla, jolla ei ole riittävän selkiytynyttä identiteettiä on taipumus tulkita todellisuutta virheellisesti. Esimerkiksi hänen päätöksentekonsa potilaan, työtoverin tai työyhteisön kannalta voi viivästyä tai vahingoittaa heitä. Sairaanhoitajan itsenäisen päätöksentekokyvyn vähentyessä, hän jää mielipiteissään ja teoissaan riippuvaiseksi niistä henkilöistä, joihin hän on mielikuvissaan osaamisen ja viisauden sijoittanut. Näin ollen hän on potilaiden tai työtovereiden ohjattavissa ja hänen kriittinen ajattelunsa katoaa.

Pohtiva työote

Sairaanhoitajan työn perinteisenä rasitteena on ajatus, ettei hänen työhönsä kuulu ajatteleminen. Tässä yhteydessä en tarkoita esimerkiksi sitä onko potilaalle määrätty 250 vai 5oo mg:n antibiootti tai onko hänen lupa syödä vai ei, vaan oman työskentelyn, sen tehokkuuden ja merkityksen pohtimista. Esimerkiksi kykyä hyödyntää omaa mielikuvitusta ja intuitiota, mahdollisuutta rakentavaan kriittisyyteen, mahdollisuutta vaikuttaa omaan työskentelyyn ja työskentely-ympäristöön. Myös esimerkiksi potilaan tunnetilaa koskevien havaintojen kirjaaminen hoitosuunnitelmaan voi olla merkki pohtivasta työotteesta.

Sairaanhoitajat kyllä ajattelevat, mutta välttämättömyyksien, perinteiden ja kuuliaisuuden läpitunkemalla työsaralla vaaditaan tahdonvoimaa, jotta saataisiin raivattua tilaa pohtimiselle. Samalla kun toiminnan tehostumisvaatimukset ovat kasvaneet, on uusiutumiselle välttämätön pohtimiselle varattu aika unohdettu. Sanonta ”löysät pois” kuvaa hyvin kehityksen suuntaa.

Miksi-kysymykset

Sairaanhoitajilla ei useinkaan ole mahdollisuutta esittää miksi-kysymyksiä esimiehelleen tai organisaation johdolle. Esimiesasemassa olevilla on vaikutusvaltaa. Heillä tulisi olla myös kykyä ja kiinnostusta vastata kysymyksiin ja jopa odottaa ja toivoa niitä. Vastauksen avulla on mahdollista synnyttää pohtiva, tutkiva ja kehitystä edistävä ilmapiiri. Tästä vuorovaikutuksesta kieltäytymällä vähätellään paitsi sairaanhoitajan kyvykkyyttä ajatella myös hänen oman työnsä asiantuntijuutta. Sairaanhoitajaa voidaan painostaa potilaiden ja työyhteisön taholta antamaan vastauksia silloinkin kun sellaisia ei ole. Hän voi myös itse sanattomalla sopimuksellaan pidättäytyä ajattelemisesta. Suojautuakseen tältä ristiriidalta hän saattaa omaksua kaikkitietävän asenteen tai paeta rutiinien taakse.

Usein organisaatiot tiedostamattaan arvostavat sairaanhoitajien passiivista työskentelyotetta. Voidaankin kysyä, onko laitostunut sairaanhoitaja helppo organisaatiolle? Entä millaisena tällainen rooli näyttää potilaan näkökulmasta?

Puolustautuminen

Oman pelon käsittelyyn tulisi olla mahdollisuus esimerkiksi yhteisön työnohjauksessa, kollegan tai esimiehen kanssa. On inhimillistä, että omaa pelkoa on usein vaikea myöntää, koska esimies, kollegat ja potilaat luottavat, eikä luottamusta halusta pettää. Pelon kieltäminen ja siihen liittyvän riippuvuuden taakka voi kuitenkin käydä liian raskaaksi.

Kuten yksilöt, myös työyhteisöt puolustautuvat tunteilta, jotka ovat liian vaarallisia tai tuskallisia tiedostaa.(Halton kirjassa Obholzer & Roberts 2006). Jotkut näistä puolustuskeinoista ovat terveitä, sillä ne auttavat työyhteisöä selviämään stressistä ja kehittymään työnsä kautta.

On olemassa myös yhteisön ja yksilön puolustautumiskeinoja, jotka voivat olla epäterveitä ja estää riittävän kontaktin todellisuuteen. Luulot ja uskomukset voivat muuttuvat todeksi eikä niiden todenperäsyyttä tutkita eikä siihen enää kiinnitetä huomiota. Asioiden, tapahtumien ja tunteiden kyseenalaistaminen unohtuu.

Haasteena moniammatillisuus

Yksi moniammatillisen tiimin muodostamisen vaikeuksista on siinä, että jokainen ammattiryhmä käyttää tarkoituksellisesti erilaisia kehittyneitä tai kehittymättömiä perustehtävästä pakenemisen muotoja edistääkseen tai tuhotakseen perustehtäväänsä. W.R. Bion (kirjassa Obholzer & Roberts 2006) nimittää näitä pakenemiskeinoja perusolettamustasoiksi.

Eri ammattiryhmien edustajien tavatessa on konfliktien syntyminen luonnollista. Tämän aiheuttavat tunnemotivaatioiden vaihtelut ammateittain. Konflikti ei kuitenkaan välttämättä estä toimimasta perustehtävän eteen, mikäli yhteisö tarkastelee yhteisiä päämääriä ja niiden saavuttamiseksi tarvittavia keinoja säännöllisesti. Vaikeuksia perustehtävän suorittamisessa alkaa ilmetä, kun perusolettamustason kehittymättömät pakenemismuodot tulevat esiin. Tällöin kyseessä voi olla esimerkiksi alistamiskulttuuri, salaliittokulttuuri tai vainoharhainen kilpailukulttuuri.

Esimerkiksi sairaanhoitajaopiskelija oltuaan monta vuotta riippuvainen ohjaajistaan ja opettajistaan, kehittyy vähitellen hoitotyön asiantuntijaksi, joka puolustaa uutta itsenäisyyttään. Tämä voi vääristyneessä muodossa johtaa vapauden tavoitteluun sen itsensä vuoksi Sairaanhoitaja voi toimia silloin vastariippuvaisessa mielentilassa ja kieltää tiimityössä olevien keskinäisen riippuvuuden ja todellisen riippuvuutensa työyksikköön ja koko organisaatioon. Tämä voi levitä myös muiden alojen ammattilaisiin, jolloin jokainen alkaa taistella omasta itsenäisyydestään. Kilpailumieliala ja katkeroittavat konfliktit haittaavat ajattelua ja työtä yhteisten tavoitteiden vakiinnuttamiseksi. Ne estävät hyvän yhteisöllisyyden toteutumista.

Pohtimisen arvoinen asia työyhteisössä olisi: miten edistää yhteisöllisyyttä ja luoda tilaa ajattelevalle työotteelle.

Maj-Lis Kartano
Psykoterapeutti, ryhmäpsykoterapeutti (Kela)
Työnohjaaja, Esh- kätilö

« takaisin artikkeleihin